Tänään on se päivä, jota on odotettu kaiholla ja surulla. Neidin kummitäti perheineen muuttaa naapurista pois. En olisi itsestänyt uskonut, mutta niin sitä vain täällä istutaan tippa linssissä ja katsotaan kun muuttoautoa pakataan. Pojilla on myös hiukan suru puserossa kun paras kaveri muuttaa pois. Meidänhän sitä piti ensin päästä muuttamaan, mutta kun suunnitelmat eivät aina mene niin kuin suunnitellaan (meidän Sveitsiin muutto kariutui keväällä), joten täällä sitä sitten ollaan ja surraan naapurin poismuuttoa.

Kaiken lisäksi pojilla oli eilen viimeinen hoitopäivä ja haikein mielin kävin hakemassa pojat hoidosta kotiin. Muistan vielä elävästi poikien kahden vuoden takaisen ensimmäisen hoitopäivän. Esikoinen pyyhälsi samantien leikkimään omalle puolelleen ja minä jäin nuoremman kanssa tutustumaan pienten puolelle. Siinä nuorempi oli kuin liimattuna kyljessä kiinni sen parin tunnin ajan mitä hoidossa ekana päivänä olimme. Viikon verran otimme pehmeää laskua poikien kanssa ennenkuin he jäivät yksinään koko päiväksi hoitoon, mutta oli siitä kai hyötyäkin. Taitaa olla yhden käden sormilla laskettuna ne kerrat, jolloin jouduin itkevän lapsen jättämään hoitoon koko tämän kahden vuoden aikana. Nyt sitten pitäisi taas opetella olemaan kaikki päivät kotona poikienkin kanssa (pojat ovat olleet viimeisen vuoden kahtena päivänä viikossa hoidossa), ja vieläpä ilman sitä poikien parasta kaveria.