Mies sai perjantaina suru-uutisen. Hänen rakas mumminsa oli kuollut keskiviikkona sydänkohtaukseen. Mummin kuolema pääsi hiukan yllättämään meidät, koska viimeksi kun kävimme mummia katsomassa hän oli melko hyvävointinen vaikkakin pumppu oli reistaillut jo pidemmän aikaa. Olihan hänellä kertynyt ikääkin jo kunnioitettavat 96 vuotta.

Mummi aina puhui että hän haluaisi kuolla syksyllä, kesää hän aina odotti ja kesästä hän aina nautti helteitä lukuunottamatta. Viime vuosina hän aina kesän tullen puhui tämän olevan viimeinen kesä, mutta silti hän sinnikkäästi jaksoi aina seuraavaan ja seuraavaan kesään. Vuosien varrella hänen ystäväpiirinsä pieneni ja pieneni, kunnes yhtäkkiä huomasimme, ettei hän enää puhunut ystävistään laisinkaan. Kerran hän tokaisi kuinka yksinäistä on olla kun kaikki ystävät kuolee ympäriltä ja hän itse vain puksuttaa eteenpäin. Me tietenkin kavahdimme mummin puheita silloin, mutta jälkeenpäin ajateltuna tottahan se on. Ystävillä on suuri merkitys.

Miehelle mummi edusti jumalaa ja hänen sanansa oli laki. Mummi oli miehen ainoa elossa oleva lähisukulainen vanhenevassa polvessa ja siksikin niin tärkeä miehelle.

Mummi edusti myös minulle oikeaa maalaismummia. Omat mummuni ovat nykyajan kiireisiä kaupunkilaisia enkä ole koskaan saanut heihin samanlaista kontaktia kuin miehen mummiin ehdin saamaan 12 vuoden aikana. Miehen mummilla oli aina aikaa myös lapsille ja oikeastaan meillä ei ollut edes mitään asiaa mummin luokse ilman lapsia lasten syntymien jälkeen, näin mummi oli aikoinaan miehelle sanonut.

Paljon jäi kuitenkin puhumatta ja kyselemättä miehen lapsuudesta, mummi kun oli ainoa, jolta näitä asioita ylipäätään pystyi enää kysymään. Nyt eletään enää vain muistojen varassa.

Esikoisen sanoin isomummi meni nyt leikkimään kissojemme luo taivaaseen.