Tänä aamuna heräsimme suru-uutiseen, mummuni oli siirtynyt aamun kajossa ajasta ikuisuuteen. Tieto tuli enemmän helpotuksena kuin yllätyksenä, koska mummuni sai tietää sairastuneensa syöpään vuoden lopulla. Kaikesta huolimatta taudin etemisen nopeus yllätti meidät ja parissa viikossa mummuni vointi huononi kunnes tuli lähdön aika.

Maanantai-iltana tuli tunne, että jos vielä haluan nähdä mummun, niin on lähdettävä mummua katsomaan sairaalaan samantien. Iltamyöhällä lähdin ajamaan kohti Tamperetta ja eilen vietin päivän mummun vierellä silitellen ja pitäen kädestä kiinni vaikka mummu ei enää juurikaan hereillä ollut.

Paljon asioita jäi sanomatta ja monta yhteistä vuotta tuli hukattua ennen lasten syntymää, mutta onneksi viimeisinä vuosina olimme vähän enemmän tekemisissä ja yhteyksissä toisiimme. Nyt jäljelle jäi kauniita pieniä muistoja mummusta ja iso kasa miksi-kysymyksiä.

Elämä on... hemmetin epäreilua välillä.