Niinhän se taas meni. Olisi heti pitänyt alkaa epäillä jotain, kun eilinen oli suht seesteinen päivä lapsien kanssa. Tänään syy alkoi paljastua kun olin poikia hakemassa hoidosta. Ensin molemmat tulivat iloisena ovelle tervehtimään ja palasivat sitten leikkiensä pariin hetkeksi. Seuraava kohtaaminen ei sitten ollutkaan niin iloinen. Nuorimmainen poikanen oli yhtäkkiä kiukkuinen kuin ampiainen, syystä joka ei minulle selvinnyt. Hoputin poikia käymään pissalla ja alkamaan pukeutumaan, jotta pääsisimme kotiin ennenkuin neidille iskee nälkä (heräsi unilta juuri kun pääsimme ovesta sisään). Virhetikki koko hoputus, sen jälkeen kumpikaan pojista ei saanut mitään aikaiseksi. Pienen uhkailun jälkeen isompi sai itse vaatteet päälleen, pienempi piti väkisin pukea. Kotiin päästyämme nuorempi pojista meni suoraan sänkyyn, kerrankin oma-aloitteisesti :-) Puolen tuntia siellä köllöteltyään tuli yläkertaan sanoen, että heräsi jo (äitiä sanomistapa pisti hymyilyttämään). Kuvittelin, että pahin kiukuttelu oli jäänyt sinne sängyn uumeniin  kunnes mies tuli kotiin. Sen jälkeen mikään ei ollut pikkumiehellä hyvin. Ei edes isin syli auttanut asiaan. Illalla ennen poikien nukkumaanmenoa arvuuttelimme miehen kanssa onko tämä nyt taas sitä uhmaa vai mitä. No muutaman tunnin päästä selvisi, että se on sitä mitä. Korvatulehdus taas taitaa pientä kiusata. Nyt vihdoin poikanen nukkuu isin kainalossa rauhallisena (ehkä yskänlääkkeellä ja särkylääkkeellä on myös osuutta tuohon rauhallisuuteen :-)

Päivän ihanin tapaus oli, kun esikoinen sai neidin nauraa räkättämään oikein kunnolla ensimmäistä kertaa. Neiti muutenkin läväyttelee ihania hymyjään heti isoveljen nähtyään, mutta tuo nauraminen oli aivan uusi juttu.